Joka aamu, mennessäni töihin, vierähtää poskelleni yksinäinen kyynel, joinain aamuina kaksi. Johtuuko tämä siitä, että en halua mennä vai menemisen onnesta, eos.
-- unrelateds --
Minulla on ongelma. Tässä, ei varmasti, ole mitään uutta. Enemmänkin, ehkä pitäisi sanoa, että olen taas identifioinut itsessäni erään hankaluuden. Juttu liittyy "faktaan";
miehet ja naiset eivät voi olla vain ystäviä. Ihan puhtaasti tuota en allekirjoita, mutta identifioimani kohta on, että jos nainen on sopivan näköinen (ja oloinen)
[joka ei välttämättä vaadi kovin ihmeellistä] ystävyydestä tulee minulle hankalaa. Sillä tietyn tuttavallisuus pisteen jälkeen 'käyrä' pompsahtaa (yksipuolisesti), jonka jälkeen mustasukkaisuus, kateus, omistushalu ja [turhat] toiveet muuttuvat fyysisiksi ei-niin-mukaviksi ilmiöiksi. Toistaiseksi, ainoana hoitona tähän on viilentää ja välttää. Tämän jälkeen iskee masennus siitä, ettei voi olla edes niin hyvä ystävä kuin voisi olla..
Ja sitten, kun yksinolomittari on täynnä, pitää sosiaalisuus repiä rumien jatai miesten seurasta, ja sitä nyt ei haluaisi erkkikään.
∻
Elämä on :(
Kohta 1 ei millään johdu siitä, että aamuinen raikas keli osuu vasta-heränneisiin silmiin pyöräilijän nopeudella.
