Samaisena maanantaina, vanha ja sairas kissani jäi aamulla palaamatta sisään lyhyeltä “aamupissa” lenkiltään ulkoa, ennenkuin puolisoni piti poistua omaan työpäiväänsä. Eläin ei ole päiväksi jäänyt yksin ulos, kuin ehkä kerran pari nykyisessä asumuksessamme olomme aikana, eli erittäin harvoin.
Tapaamiseni aikana, jutellessamme kipupisteistä, oloni meni huonoksi ja minua alkoi huimata. Selvisin ajan loppuun, mutta heti sen perään pitikin tähdätä työterveyden vastaanotolle. Siellä työterveyshoitaja epäili hyvän luontoista huimausta, antoi yhden korvien heilutteluohjeen ja suositteli juomaan hyvin.
Ok, Jatkoin matkaa läheiseen ravinteliin korjaamaan nestetasapainoa ja nälän tunnetta. Ei tuntunut auttavan. Mutta päättäväisin mielin halusin ja yritin päästä pois Turkkusest, joten lähdin ajelemaan kohti pohjoista sivistystä. En päässyt kovin kauaksi, ennenkuin koin pakottavaksi pysäköidä läheisen hautuumaan pihaan, kellahtamaan nurmikolle, sulkemaan silmäni ja pitelemään tuskaisena päätäni.
Vaihtoehtojen arvonnan jälkeen, tilasin taksin palauttamaan minut jo äsken vierailemalleni terveysasemalle. Ajoitus osui, sillä heti ehdittyäni kahden terveydenhoitoalan ihmisen näköpiiriin olinkin jo kypsä lysähtämään avustettuna läheiselle odotushuoneen sohvalle pitkäkseen. Koska olin "väärässä" portaassa, kyseiset ammattilaiset kärräsivät minut rullatuolilla parempaan kohteeseen, jossa vastaanottaja heti nimen kyselyn jälkeen etsi minulle tyhjän sängyllisen huoneen tohtorin odottelun ajaksi. Lyhyen odottelun jälkeen moinen ilmestyi ja hetken kuntoani katseltuaan, kutsutti tämä paikalle punavalkoisen piipaa-auton, viemään minut pois.
Lyhyen ajelun jälkeen oltiin TYKSin ensiavussa odottamassa seuraavaa ammattilaista. Kyselyiden seurauksena otetaan verikokeita, pistetään tippa valumaan, kytketään koneeseen joka sanoo ping, odotellaan, käydään välillä TT-kuvassa ja palataan takaisin kytkettäväksi koneeseen joka sanoo ping. Ja odotellaan lisää. Päässä pyörii edelleen inhottavasti, joten illan päätteeksi siirrytään yöksi osastolle nukkumaan "päätä selväksi".
Aamulla osastolla puhelin kertoi kissahuolien jatkuneen, sillä eläintä ei etsintäyrityksistä huolimatta pihapiiristä ollut löytynyt. Nyt oltiin jo ennenkuulumattomassa käytöksessä.
Myös pään tilanne oli aamun tunteina osin ennallaan, ja koska edelleen oltiin identifioidun syyn puutteessa, nähdään asialliseksi käydä kuuntelemassa magneettikuvauslaitteen sisäisiä kolinoita ja hurinoita. Tämän jälkeen osastolla jatkettiin odottelua.
Iltapäivän puolella, paikalle ilmestyy jäyheä tohtorismies, joka kertoi nähneensä kaikki minun testitulokseni, ja päätteli ettei minulla ainakaan ole mitään vakavaa ja mikäli vaan tuntisin oloni paremmaksi, olisin vapaa ja kykenevä ajamaan itseni kotiin. En lähtenyt epäilemään ammattilaisen mielipidettä, koska tunsin voivani paremmin kuin eilen. Mikä tietenkin oli kovin suhteellista.
Sairaalan pihalta nappasin taksin viemään minut takaisin hautuumaalle, samalla kun päässäni väänsin tilanteesta vitsiä.
Käänsin auton kohti pohjoista ja iloitsin jo etukäteen kotiinpaluusta. Jonkin matkan jälkeen, totesin, etten ainakaan ollut entisilläni, sillä pari kertaa piti pysähtyä tienposkeen pyörittelemään silmiäni. En siis laske normaaliksi, että näin tapahtuu alle 500km yhtäjaksoisilla ajomatkoilla. Sinnittelin silti eteenpäin, tavoitteenani päästä kotipuoleen, jonne sitten onnellisesti selvisinkin.
Iltapäivä kotona sujui pieniä askareita tehden ja kadonnutta kissaa pihapiiristä huudellen. Ajoittaisia heikotuksia pään pyöriessä, mutta yritin ignoroida ne parhaani mukaan, sillä olihan minulle juuri sanottu, ettei minussa pitäisi olla mitään vikaa.
Seuraavana aamuna oli harras yritys tehdä koneella etätöitä, mutta pian selvisi, että tekstin lukeminen ja kaiken liikkuvan kuvan katselu on turhan tuskallista. Iltapäivästä otin tavoitteen etsiytyä tamperelaisen työterveyden puheille. Vaihtoehtoina oli taksi tai polkupyörä+nysse-kombo, arvaattekin, että valitsin näistä jälkimmäisen, mikä melkein oli asvaltti-ihottuman arvoinen valinta. Mutta onneksi vain melkein, sillä onnistuin pääsemään nyssen kyytiin ilman lisävahinkoja.
Odottelun jälkeen, oma työterveyslääkäri kuunteli tarinani ja halusi pistää minut korvalääkärin pakeille, sillä sitä ei Turussa vielä oltu kokeiltu. Sitä odotellessa oli taas sopivasti aikaa parannella nestetasapainoa ja nälkää läheisessä ravintelissa.
Sitten puolestaan korvalääkäri kuunteli tarinani ja testaili reaktioitani pään heilutteluihin. Mutta koska en varsinaisesti reagoinut loogisesti tai riittävän huonosti, tämä ei uskonut tilanteeni olevan normaalin korvaperäinen, vaan halusi puolestaan siirtää minut eteenpäin, kohti TAYSin ammattilaisia. Tällä kertaa siirtymä tehtiin suosiolla taksilla. Toisaalta polkupyöräni oli siellä bussipysäkin läheisessä puskassa, enkä ole vielä tutustunut kaupungissa lojuviin sähkölautoihin.
Seuraavassa kohteessa oli kaksi ohitettava odotusaulaa ja odotusensiapu. Jonotusnumeron mukainen odotus ensimmäisessä aulassa, jonka jälkeen toisen aulan vartija totesi sähköisten tietojen puutteen, mutta päästi eteenpäin paperisen kopioni johdosta.
Seuraavassa aulassa odoteltiin hetki pidempään, sillä itseäni kipeämmän näköiset potilaat pääsivät eteenpäin ennen minua. Lopulta nimeäni kuulutti seuraavan aulan ohjaaja, joka vei paperisen “kutsuni” mennessään, mutta palasi hetkeä myöhemmin viemään minut ensiavun sängyille, samalla todeten, että näin olisi pitänyt tapahtua jo aiemmin, mutta joku oli asian ilmeisesti unohtanut.
Tällä ensiapusängyllä sitten taas odoteltiin, välillä udeltiin tarinaani ja sitten odoteltiin ja otettiin verinäytteitä turkulaisen tippaletkun jättämästä reiästä. Koska tarinani sisälsi vierailut turkulaisten kuvantamiskoneissa, ei verenpainemittari suurempaa laitetta enää käytetty. Iltakymmeneltä minut siirrettiin, tällä kertaa ei eteenpäin vaan “sivuttain” viereiseen ensiapuun, tämän ensimmäisen sulkeutuessa yöksi.
Siellä odotusta jatkettiin, kunnes kello yhden pintaan päästiin siirtymään osastolle nukkumaan, migreenilääkityspommin avustuksella, mukavampiin oloihin.
Lääkepommi taisi avustaa nukkumisessa, mutta oloa se ei parantanut, sillä seuraavana aamuna tilanne ei ollut lainkaan parempi. Pienehköäkin pään heilutusta seurasi hidas päänsisäinen heilunta ja ilkeä fiilis. Eristyshuoneessani oli suuri televisio, mutta sen käyttömahdollisuus meni hukkaan, sillä aamu- tai tekstitv olivat molemmat liikaa ärsykettä kestettäviksi. Puhelinta onnistui lukea sen verran, että sain tilannepäivityksen kissasta; ei ole näkynyt, erittäin huolestuttavaa.
Joten odoteltiin.
Kunnes päivystävä neurologi kuunteli tarinani. Tämä hämmästeli miksi olin siellä, koska vaivani kuullosti korvaongelmalta, eikä heillä ollut lähetettä, jonka yksi korvalääkäri minulle eilen oli kirjoittanut, koska sitä ei edelleenkään ollut koneella ja päivystykseen eksynyt paperiversio oli yhtä kateissa kuin rakas kissani. Ensin uhkailtuaan selkäydinnäytteen otolla, halusi neurologi siirtää minut eteenpäin talon omalle korvalääkärille.
Jota tietenkin piti taas odottaa.
Iltapäivän puolella, kello kolmen pintaan, tehtiinkin pyörätuoliajelu sairaalan toiseen siipeen erään korvalääkärin luokse, joka puolestaan halusi kuunnella tarinani. Tosin tällä kertaa riitti lyhennetty versio, sillä tällä kaverilla oli tietokone kunnossa ja siellä näkyi mm. sen ensimmäisen korvalääkärin lausunto. Eli uusinta testejä ei tarvittu, vain parit kurkistukset nieluuni ja korviin. Kaikkien saatavilla olevien tietojen pohjalta tehtiin ensimmäinen uskottavahko diagnoosi eli sisäkorvan tulehdus. Tähän ei valitettavasti ole varsinaisesti "oikeaa" lääkitystä, mutta auttava kortisoniresepti irtosi viikon sairasloman kyytipojaksi.
Tämän uutisen jälkeen ajelu takaisin osastolle nauttimaan ensimmäinen lääkeannos ja muuten valmistautumaan henkisesti kotiutumisen. Ei tapahtunut välittömästi. Ajeluiden aiheuttamat näköviriketulvat olivat olleet päälleni liikaa ja olo meni turhan heikoksi, ollakseni uskottavasti kotiutuskunnossa.
Päivällisen jälkeen hoitajan kanssa juteltuani, poistumiseni peruttiin siltä päivältä joten jäisin vielä yhdeksi yöksi rauhoittumaan. Tilanteen raportoinnin jälkeen, puolisoni saapui paikalle muutamaksi tunniksi ilahduttamaan hieman tuskaista iltaani, mansikoiden, namujen ja muiden piristeiden kera. Eristyshuoneen yksityisyys pääsi etuihinsa. Tunteet olivat molemmilla pinnassa, pohtiessamme mm. kissavanhuksemme kohtaloa.
Seuraava aamu, vastoin eilisiä pohdintoja, alkoi upealla uutisella, kun puhelimesta löytyi, jo illalla tullut, viesti karkulaisen palaamisesta kotiin. Laihtunut ja nälkäinen kisuli oli palannut omistajiensa huomiin. Tämän infon ilostuttamana, päätös päästä kotiin oli selkeä. Onneksi tilaa ei tarvinnut feikata, sillä olo oikeastikin oli jo huomattavasti parempi. Lääkärin päätöstä odotellessa aamupäivä liikahdeltiin ja katseltiin maailmaa varovasti enenemissä määrin. Jopa kännykän katselu ja käyttö olivat yllätyksekseni lähes ongelmatonta.
Kello yhden jälkeen saatiin kutsu tänään päivystävän korvalääkärin vastaanotolle, jossa ensin tietenkin hetki jonotettiin. Tämä lääkäri ei enää lähtenyt kiistämään eilisen kaverin päätöstä, joten poistumislupani uusittiin. Jej, nyt takaisin huoneeseen vaihtamaan siviileihin ja odottamaan sotetaksin saapumista. Kävely sairaalan sokkeloissa katse varpaissa, pihalla pysähdys ja nopea vilkaisu ympäristöön; Ai tällainen paikka, sitten matka autossa silmät enimmäkseen suljettuina, muutamat varovaiset vilkaisut testiksi ja todetakseen oikean suunnan.
Kotipihalla oli lämmin vastaanotto heti auton ovelta, ja sisälle päästyä myös se kadoskissa ollut kaveri tuli sanomaan mukavat maut.
Kuntoutusohje oli tyyliin: “tee aina vaan enemmän”. Joten Juhannuspäivä ja sunnuntai kuluvat rauhallisesti, opetellen mukavuuden rajoja asioiden katselun suhteen. Jos yritystä on vähän liikaa yli rajojen, seurauksena on tuskanhikeä, mutta niin kauan kun ei kyyneliä niin…
Vaaka kertoi eläinparan laihtuneen huomattavan puolisen kiloa, ja muutenkin viikon rasitukset näkyvät kissassa enemmän kuin itsessäni. Eli hänen osaltaan pelottava tarina ei vielä ole ohi, tai tavallaan pelottaa, että se pian on…
Ps. Huolimatta mahdollisesta “huonosta” kuvasta, joka tarinastani saattaa irrota, tähän loppuun kuuluu vielä kiitos kaikille polulleni osuneille lääkintäalan ihmisille. Pikku-krempat unohtaen, tämä oli minulle ensimmäinen terveyshuoleni, joka veti minut läpi kahden yliopistollisen keskussairaalan, (ainakin) 9 lääkärin kautta ja lukemattomien hoitajien ja muiden avustuksella. Vaikka yksittäinen potilas ei välttämättä koe prosessia kovin tehokkaana, uskon että (lähes) kaikki kohtaamani ihmiset tekivät oikeasti parhaansa, ja monesti vielä hymyillen, kaiken sen ruuhkan ja resurssivajausten keskellä. Kiitos.
Pps. Kiitos myös K.
∻ ©
