Unihukka

Muistini mukaan, koko lapsuuteni, tai siis ikäni nykyisyyteen asti, minulla on ollut unitalo. Paikka, pienen kävelymatkan päässä kotikotoa, hieman kuin kotikoti mutta erilainen, hieman uudempi, hienompi, terävämpi ja karheampi, itseni näköisempi. Paikka, jonne aina silloin tällöin, öisin, menin muilta salaa viettämään laatuaikaa, yksin.
Mutta nyt, viime yönä, tapahtui jotain pelottavaa. Etsin lähes koko yön, avain kourassa, tätä taloa, mutta sitä ei löytynyt mistään. Koskaan ennen, sitä ei ole tarvinnut etsiä, se on aina ollut, tavallaan ihan nurkan takana, tutussa paikassa, turvassa, muilta piilossa mutta ei minulta, luoja sentään. Tiedän, että en todennäköisesti ole käynyt siellä pariin viime vuoteen, mutta eihän talon kokoinen hukka voi johtua käyttämättömyydestä, eihän. Talot rapistuvat, eivät katoa.

Ensimmäinen kotipsykologin selitys todennäköisesti voisi olla, että talo katosi, koska en enää kaipaa paikkaa olla yksin, saan olla sitä yllin kyllin ihan todellisuudessakin. Tähän vasta-argumenttini tietenkin on että, vaikka asian näin yllä ilmaisinkin, ei sen paikan pihvi ollut yksinäisyydessä, se oli paljon muutakin, se oli upea paikka. Sellaista minulla ei ole oikeasti, kaikki on arkista ja tavallista, köyhää.

Ja miksi olisin koko yön sitä etsinyt, jollen sitä kaipaisi?
- Jotta huomaisit että se on poissa, ja osaisit elää eteenpäin tämän kasvamisen kanssa.
Ptrhh, haist*

Look all around, there's nothing but blue skies
Look straight ahead, nothing but blue skies
©1972 Johnny Nash