Huonot eväät

Kävin viikonloppuna kahdella pyörälenkillä, molemmat hieman ylipitkiä, koska molempien aikana ehti tulla nälkä.
Ilmeisesti pihiyteeni on syntymässä rakoja, kun molempina päivinä onnistuin ostamaan matkan päällä ruokaa. Lauantaina torilta hot-dogin ja sunnuntaina kahvilasta täytetyn ruisleivän.
Normaalisti olisin hyvinkin jättänyt nälän odottamaan kotiin pääsyä ja edullisempaa ruokailua. Jostain syystä tämänkertaiset koettelemukset antoivat kuitenkin luvan palkita itsensä 3,5e hätävararuokailuilla.

Hieman laimentaakseni nyt syntynyttä mielikuvaa railakkaasta ja spontaanista rahankäytöstäni, pitää mainita, että ainakin lauantainen kuuma koira, oli jostain syystä ollut takaraivon toivelistalla jo varmaan pari viikkoa, odottamassa tilaisuutta.
Yli kolmen euron muoviin pakattu yksittäinen ruisleipä tuskin onnistuu pääsemään kenenkään toivelistalle, koska sillä hinnallahan saa jo melkein kolme kokonaista ruisreikäleipää, eikä vain viidesosaa yhdestä. Kaiken lisäksi moisen saaminen pakotti minut käymään ideaparkissa, jossa käymistä olin onnistuneesti välttänyt jo sen koko olemassaolon ajan. Joten se ostos voidaankin sitten pistää pakottavuuden piikkiin.

Täytyy ilmeisesti seuraavaksi sijoittaa pyörälenkki entistä kauemmaksi sivistyksestä, jotta voidaan vastaisuudessa välttää tällainen rappeutuminen.

Breadfan, Open up your mind,
Open up your purse, Open up your vault,
Never, never gonna lose it
©1973 Budgie

Asia = pihvi = kypsä = kuulija

Miksi ihmiset tarttuu epäolennaisuuksiin?
Kertoessaan tarinaa esimerkiksi baarimikon kämmeistä, tarina aloitetaan 5 minuutin selityksellä siitä, oliko se nyt matti vai pentti, vai taisi ollakin naapurin jussi, joka on he*etin hauska kaveri, jonka kanssa oltiin baarissa viime helluntaina, vai oliko sittenkään viime vuosi, se oli kuitenkin se he*etin kylmä vuosi, sillonkun vielä vappuna oltiin luistelemassa. Ja sitten joskus vartin päästä päästään pihviin, jota kaikki kuulijat ovat odottaneet jo 14 minuuttia, että baarimikko kaato mulle tilauksen kahteen kertaan. Vaikka pihvi lopulta olisikin riittävän hauska ja hyvin kuuntelun arvoinen, se ei ole sitä enää asiaan liittymättömän historian kanssa.

Okei, kaikki mainitut jutut saattaa kertojan päässä löytyä samasta muisti-lokerosta (sekalaista/tapahtui viimevuonna), mutta silloin kun keskustelun aihe on jo etukäteen määritelty, edeltävien höpötysten toimesta johonkin yksityiskohtaan, tässä baarimikko, niin auta armias ei silloin kaadeta sitä koko lokeroa esiin, vaan etsitään oman pään sisällä sieltä se baarimikko ja skipataan kaikki muu. Säästetään se höpöhöpö siihen hetkeen kun ei ole mitään erityistä juteltavaa. Ja niitähän hetkiä varmasti löytyy.

Luisteltiinkin muuten matin, ei tämän saman vaan entisen työkaverin veljen pojan, eikun siskon pojan, eihän sillä veljeä ollut kun se oli kuollut jo vauvana, vuonna 46, tuhkarokkoon, se oli yleistä sillon, mutta siis tää työkaverin jonka kanssa me 3 vuotta tehtiin samaa projektia, ihan meni penkin alle sekin, ei tietenkään meistä johtuen, niska limassa tehtiin töitä, siitä puuttuu kokoajan rahotus ja lopulta asiakas veti piuhat irti, se menikin konkkaan heti seuraavana vuonna, ei kun se olikin vaan 2 tai 1,5 vuotta se projeksi, samassa virmassa oltiin 3, tai vähän vajaa, se oli loppuvuodesta 02, tai ehkä 01, alkuvuoteen, ööö, 03, joo reilu 2 vuotta kuitenkin, muistaakseni sen kaatuneen firman pomo, taisi olla myös antti, hehe, kutsuttiin sitä aina pantiksi, jos se olis vaan tiennyt, olis varmasti saanut kuulla siitäkin, eihän me siitä usein puhuttu, mutta yhteen dokuun kaveri pisti sen nimen noin kun se oli p, pe, pesonen, tai pukkila, pukkila antti, mutta sen kaverin siskon pojan kanssa luisteltiin kerran pieksämäellä.

All that I want is always to push forward
©2011 Lena Meyer-Landrut

Puhukaa toisillenne Pasqual

Vilkkaan kahvipöytäkeskustelun jälkeen, omaan rauhaan koneelle palattuani, huomasin että huulilla viipyvä hymy oli jotenkin väkinäistä. Olkoonkin että jutustelu oli ollut (osittain) mielenkiintoista, iloista ja rempseää, tajusin, että loppujen lopuksi se ei ole sitä hauskaa, josta oikeasti itse nautin, vaan ainoastaan teennäistä seuranpitoa.
Oikea oma hauskani, tai ei ainoastaan hauskani vaan laajemminkin mielenkiintoinen keskusteluni, on jotain, johon olen päässyt vain erittäin rajoitetussa seurassa. Sellainen, jota ulkopuoliset katsovat, tajuamatta kaikkia niitä vivahteita, alimerkityksiä, kiertoilmaisuja ja viittauksia, joista juttu muodostuu. Eihän sekään tietysti tuota jatkuvasti ole. Mutta sisältää kuitenkin aina mahdollisuuden kyseisen kaltaisen detailin bongaamiseen mistä välistä tahansa. Juuri tämä odottamaton mahdollisuus aasittomaan siltaan, on se kaikkein iloisin asia, joka lämmittää.
Moisia detaileja upotan omaan puheeseeni muidenkin kanssa, aina silloin tällöin, mutta 96% niistä katoaa tyhjyyteen kenenkään kuulijan tajuamatta kiinnittää niihin huomiota. Loput 3% huomataan, mutta ei tajuta.
Olen helmiä sioille.

Oh, I can't believe
what I'm seeing with my eyes
I'm losing my mind and
I don't think it's clever
©2007 Sean Kingston